3.11.2014

Asian tausta

Helsingin ulosottovirasto oli 29.12.2010 tekemällään päätöksellä velvoittanut A:n 20 000 euron sakon uhalla saapumaan ulosottoselvitykseen 13.1.2011 ja antamaan siinä ulosottokaaren 3 luvun 52 §:ssä tarkoitetut tiedot ulosottomiehen vaatimassa laajuudessa ilman varaumia.

A vaati valituksessaan Helsingin käräjäoikeuteen, että uhkasakon asettamispäätös kumotaan. A vetosi itsekriminointisuojaan ja ne bis in idem -periaatteeseen. A katsoi, ettei häntä voitu velkojien täytäntöönpanointressin vuoksi määrätä vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, jotka voivat saattaa hänet tai hänen läheisensä syytteen vaaraan ja joiden kanssa identtisten kysymysten osalta hänellä oli virallisen syyttäjän syyttämättäjättämispäätöksen mukaan ollut oikeus olla ulosottomenettelyssä vastaamatta kysymyksiin.

Ulosottovirasto vaati käräjäoikeudessa A:lle asetetun uhkasakon tuomitsemista maksettavaksi, koska A oli rikkonut päätöksessä tarkoitetun velvoitteen ilman pätevää syytä.

Helsingin käräjäoikeuden päätös 6.4.2011

Käräjäoikeus hyväksyi ulosottoviraston uhkasakon asettamispäätöksen perusteluineen. Lisäksi käräjäoikeus totesi, että ulosottokaaren määräysten itsekriminointisuojaan liittyvästä hyödyntämiskiellosta oli konkurssilain tarkistamista varten asetetun työryhmän mietinnössä 73/2010 katsottu täyttävän Euroopan ihmisoikeussopimuksen edellytykset.

Käräjäoikeus totesi, ettei A ollut täyttänyt uhkasakon asettamispäätöksessä hänelle määrättyä velvoitetta eikä velvoitteen rikkomiselle ollut ollut pätevää syytä. Sen vuoksi käräjäoikeus hylkäsi A:n valituksen ja määräsi 20 000 euroa uhkasakon maksettavaksi.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Pekka Jantunen.

Helsingin hovioikeuden päätös 22.2.2012

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että ulosottoviraston hakemus uhkasakon maksettavaksi tuomitsemisesta hylätään ja että hänen valituksensa uhkasakon asettamispäätöksestä hyväksytään.

A:n vetoaman itsekriminointisuojaa koskevan perusteen osalta hovioikeus Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuihin ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön viitaten totesi, että velallisella oli oikeus vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen, jos vireillä oleva syyte ja häneltä ulosotto- tai konkurssimenettelyssä sanktion uhalla haluttavat tiedot koskivat samoja seikkoja. Oikeus ei riippunut siitä, miten merkittävinä näitä tietoja pidettäisiin hänen syyllisyytensä näkökulmasta. Riittävänä tietojen ja rikosepäilyn välisen yhteyden kannalta oli pidetty sitä, ettei tietoja vaadittaessa ollut voitu sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot saattoivat olla merkityksellisiä siinä rikosasiassa, johon itsekriminointisuoja liittyi. Oikeutta vaieta arvioitiin velallisen näkökulmasta.

A:lle oli 15.9.2010 tehty ulosottoselvitys, jossa hän oli kieltäytynyt vastaamasta hänelle esitettyihin kysymyksiin siltä osin kuin ne koskivat vuonna 2010 tehdyssä syyttämättäjättämispäätöksessä ja sitä edeltäneessä esitutkinnassa esiin tulleita yhteisöjä. Ulosottovirasto oli 29.12.2010 velvoittanut A:n saapumaan 20 000 euron sakon uhalla uuteen ulosottoselvitykseen 13.1.2011, mutta A ei ollut tällöinkään täyttänyt hänelle asetettua velvoitetta vastata kaikkiin hänelle esitettyihin kysymyksiin.

A oli vastaajana käräjäoikeudessa vireillä olevassa törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevassa rikosasiassa, jonka olivat panneet vireille hänen ulosottovelkojansa. A oli ilmoittanut, että hänen syykseen sanotussa rikosasiassa vaadittava menettely liittyi seikkoihin, joista hän oli vaiennut ulosottomenettelyssä.

Hovioikeus katsoi, ettei asiassa voitu poissulkea sitä mahdollisuutta, että tiedot, jotka A:ta oli pyydetty sakon uhalla antamaan, koskivat vireillä olevaa rikosasiaa. Poissulkea ei voitu myöskään sitä, että nämä tiedot saattoivat olla A:ta koskevassa rikosasiassa hänen kannaltaan merkityksellisiä.

Hovioikeus totesi, että voimassa olevan ulosottokaaren mukaiseen ulosottomenettelyyn sisältyi hyödyntämiskieltoa koskevia säännöksiä. Tästä niin sanotusta palomuurista säädetään ulosottokaaren 3 luvun 73 ja 91 §:ssä. Ensiksi mainitun lainkohdan mukaan ulosottomies ei saanut luovuttaa tietoa, joka oli olennaisin osin saatu velalliselta kysyttäessä 52 §:n 6 - 8 kohdissa tarkoitetusta seikasta, jos vastauksesta kävi ilmi, että velallinen oli saattanut syyllistyä muuhun kuin ulosottomenettelyssä tehtyyn rikokseen, ja tiedon luovuttaminen saattoi hänet siinä menettelyssä syytteen vaaraan. Ulosottomies sai kuitenkin ulosottokaaren 3 luvun 91 §:n nojalla antaa ulosoton hakijalle myös nämä tiedot, mutta hakija ei saanut käyttää niitä oikeudenkäymiskaaren todistamista koskevien rajoitusten kiertämiseksi eikä velallisen syytteeseen saattamiseksi.

Hovioikeus katsoi, että ulosottokaaressa säädetty hyödyntämiskielto turvasi A:n oikeuden olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen, koska hänen ulosottoselvityksessä antamiaan tietoja ei voitu mainittujen lainkohtien nojalla käyttää A:ta vastaan ajetussa rikosprosessissa. Ulosottokaaren säännökset hyödyntämiskiellosta eivät sen vuoksi olleet ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön kanssa.

A:n vetoaman ne bis in idem -periaatteen osalta hovioikeus totesi, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa säädetään kahteen kertaan syyttämistä tai tuomitsemista koskevasta kiellosta. Artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saanut saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen ja rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet oli jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. Mainittu kielto sisältyi myös muun ohessa kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen.

Hovioikeus totesi, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli arvioinut kiellon tarkoittaman rikosoikeudenkäynnin sisältöä. Ihmisoikeustuomioistuimen rikossyytettä koskeviin ratkaisuihin viitaten hovioikeus totesi, että kriteereinä voitiin pitää teon oikeudellista luonnehdintaa kansallisen oikeuden mukaan, teon todellista luonnetta sekä määrättävissä olevan seuraamuksen ankaruutta. Kaksi viimeksi mainittua olivat vaihtoehtoisia eivätkä välttämättä kumulatiivisia. Riittävää oli, että teko oli luonteeltaan rikos tai teosta voitiin määrätä seuraamus, joka luonteeltaan tai kovuudeltaan kuului yleensä rikosseuraamusten piiriin. Kovuuden puuttuminen ei poistanut asiallisesti rikolliselta teolta sen luonnetta. Kriteerejä tuli tarkastella kumulatiivisesti, ellei jonkun perusteella voitu päästä selkeään lopputulokseen.

Hovioikeuden mukaan ulosottomenettelyssä voitiin määrätä kovuudeltaan sinänsä rikosseuraamusten piiriin kuuluva uhkasakko. Sen määräämisessä ei kuitenkaan ollut kysymys rangaistuksesta, vaan täytäntöönpanon tehosteesta. Uhkasakon määrääminen ei ollut ulosottomenettelyn päämäärä, eikä ulosottomenettelyssä luettu kriminalisoitua menettelyä ulosottovelallisen syyksi. Uhkasakko ei perustunut sellaiseen tekoon, jota Euroopan ihmisoikeussopimuksessa tarkoitettiin. Ulosottomenettelyä ei ollut sen vuoksi pidettävä ne bis in idem -periaatteen tarkoittamalla tavalla rikosasian käsittelynä. Siten A:ta koskevaan aikaisempaan ulosottomenettelyyn liittyvä syyttämättäjättämispäätös ei muodostanut käsillä olevassa asiassa estettä uhkasakon asettamiselle eikä määräämiselle maksettavaksi.

Hovioikeus hylkäsi A:n valituksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Risto Jalanko, Teemu Paasikoski ja Mikko Saleva. Esittelijä Jukka Siro.

Perustelut

Asian tausta

1. Alempien oikeuksien ratkaisuista ja asianosaisten asiassa esittämästä ilmenee, että A oli asetettu konkurssiin vuonna 2004 ja että hänelle oli ennen tätä myös toimitettu useamman kerran ulosottoselvitys. Näihin aikaisempiin menettelyihin liittyen A oli ollut esitutkinnassa epäiltynä siitä, ettei hän ollut niissä totuuden mukaisesti selvittänyt kaikkea omaisuuttaan. Syyttäjä on 13.4.2010 tehnyt A:n osalta velallisen petosrikosta koskevan syyttämättäjättämispäätöksen, koska A:lla oli ollut oikeus vaieta kyseisissä menettelyissä sellaisista seikoista, joilla oli saattanut olla merkitystä mainitun rikosepäilyn kannalta. Sen jälkeen 15.9.2010 toimitetussa ulosottoselvityksessä A oli kieltäytynyt vastaamasta kysymyksiin esittämällä varauman, jonka mukaan hänellä oli oikeus käyttää vaitiolo-oikeuttaan siltä osin kuin kysymykset liittyivät syyttämättäjättämispäätöksessä ja sitä edeltäneessä esitutkinnassa kyseessä olleisiin yhteisöihin. A oli vedonnut oikeuteensa vaieta myös sellaisista seikoista, jotka voisivat johtaa syytetoimiin hänen puolisoaan vastaan, joka oli ollut esitutkinnassa epäiltynä osallisuudesta tutkinnan kohteena olleisiin rikoksiin.

Asian käsittelyn aikaisemmat vaiheet

2. Helsingin ulosottovirasto oli 29.12.2010 tekemällään päätöksellä velvoittanut A:n 20 000 euron sakon uhalla saapumaan 13.1.2011 toimitettuun ulosottoselvitykseen ja antamaan siinä ulosottokaaren 3 luvun 52 §:ssä tarkoitetut tiedot ulosottomiehen vaatimassa laajuudessa ilman varaumia. A saapui ulosottoselvitykseen, mutta kieltäytyi edelleenkin vastaamasta sellaisiin kysymyksiin, joihin vastaaminen hänen käsityksensä mukaan saattoi johtaa edellisessä kohdassa tarkoitetuin tavoin syytetoimiin häntä itseään tai hänen läheistään vastaan.

3. A on 24.1.2011 Helsingin käräjäoikeudessa vireille tulleessa ulosottovalituksessaan vaatinut, että uhkasakon asettamispäätös kumotaan perusteettomana. A:n mukaan hänellä on ollut vaitiolo-oikeus itsekriminointisuojan, lähdesuojan ja ne bis in idem -periaatteen perusteella. Ulosottovirasto on puolestaan samana päivänä käräjäoikeudessa vireille tulleessa hakemuksessaan vaatinut asetetun uhkasakon tuomitsemista maksettavaksi, koska ulosottoselvitykseen saapuneella A:lla ei ole ollut häneltä vaadittujen tietojen osalta vetoamiensa seikkojen perusteella kieltäytymisoikeutta.

4. A on käräjäoikeudessa vedonnut siihen, että häntä koskeva rikosepäily on syyttäjän syyttämättäjättämispäätöksestä huolimatta edelleen vireillä, koska hänen ulosottovelkojansa olivat kannelleet syyttäjän syyttämättäjättämispäätöksestä ja kanteluasian käsittely oli vielä kesken. Hovioikeudessa A on vedonnut 26.4.2011 päivättyyn tiedoksiantotodistukseen, josta ilmeni, että hänet oli haastettu vastaamaan käräjäoikeudessa vireillä olevassa muun muassa törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevassa rikosasiassa. Sanotussa asiassa syytettä A:ta vastaan ajoivat hänen ulosottovelkojansa. Näistä syistä A on katsonut, että hänellä on itsekriminointisuojan perusteella oikeus olla vastaamatta ulosottoselvityksessä esitettyihin kysymyksiin, koska ne ovat liittyneet häntä vastaan vireillä olevaan rikosasiaan. Häneltä pakolla vaadituissa tiedoissa on ollut kysymys samoista seikoista, joista syyttäjä oli tehnyt A:n osalta itsekriminointisuojaan perustuvan syyttämättäjättämispäätöksen. Syyttäjä ei ole tehnyt A:n puolison rikosepäilyn osalta syyttämättäjättämispäätöstä, joten A:lla on oikeus vaieta myös ollakseen saattamatta läheistään syytteen vaaraan. Valituksessaan Korkeimmassa oikeudessa A on ilmoittanut, että hänen puolisoaan vastaan on vireillä rikosasia Helsingin käräjäoikeudessa, jossa tätä syytetään avunannosta velallisen petokseen.

5. Käräjäoikeus on 6.4.2011 antamallaan päätöksellä hylännyt A:n valituksen uhkasakon asettamisesta ja tuominnut hänet maksamaan asetetun uhkasakon. Hovioikeus on valituksenalaisella päätöksellään pysyttänyt käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. A on myös Korkeimmassa oikeudessa väittänyt vaitiolo-oikeutensa ulosottoselvityksessä perustuvan itsekriminointisuojaan, lähdesuojaan ja ne bis in idem -periaatteeseen. Ulosottovirasto on puolestaan lähtenyt siitä, että A:lla on ollut ulosottokaaren 3 luvun 52 §:n mukaisesti velvollisuus antaa totuudenmukaiset tiedot ulosottoselvityksessä. Tällaisen ilmoitusvelvollisuuden vastapainona ulosottokaaren 3 luvun 73 ja 91 §:n niin kutsutut palomuurisäännökset, jotka yhtäältä rajoittavat ulosottomiehen tiedonanto-oikeutta ja toisaalta asettavat ulosottovelkojille heille annettujen tietojen hyödyntämiskiellon, turvaavat A:n oikeuden olla saattamatta itseään ja läheistään syytteen vaaraan ja oikeuden olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Lisäksi ulosottovirasto on katsonut, ettei asiassa ole millään tavalla kysymys A:n vetoamasta ne bis in idem -periaatteesta.

7. Osapuolet eivät ole Korkeimmassa oikeudessa riitauttaneet hovioikeuden tuomiossaan lausumaa johtopäätöstä siitä, että asiassa ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot, jotka A:ta on 13.1.2011 toimitetussa ulosottoselvityksessä pyydetty sakon uhalla antamaan, koskevat häntä vastaan vireillä olevaa rikosasiaa ja että nämä tiedot saattavat olla rikosasiassa hänen kannaltaan merkityksellisiä.

8. Edellä esitetyn perusteella asiassa on ensisijassa kysymys siitä, onko A:lla oikeus kieltäytyä tietojenantovelvollisuutensa täyttämisestä ulosottoselvityksessä, kun otetaan huomioon ulosottokaaren 3 luvun 73 ja 91 §:n niin kutsutut palomuurisäännökset sekä tietojen hyödyntämiskieltoa koskeva oikeuskäytäntö. Lisäksi asiassa voivat tulla arvioitaviksi ulosottomenettelyn lähdesuojaa sekä ne bis in idem -periaatetta koskevat kysymykset.

Asiassa sovellettavista ulosottokaaren säännöksistä

9. Ulosottokaaren 3 luvun 73 §:n 1 momentin mukaan ulosottomies ei saa luovuttaa tietoa, joka on olennaisin osin saatu: 1) henkilöltä, joka on siinä menettelyssä todistajana velvollinen tai oikeutettu kieltäytymään todistamasta siitä seikasta, jollei kieltäytymään oikeutettu anna luovuttamiseen suostumustaan ja 2) velalliselta kysyttäessä 52 §:n 6 - 8 kohdassa tarkoitetusta seikasta, jos vastauksesta käy ilmi, että velallinen on saattanut syyllistyä muuhun kuin ulosottomenettelyssä tehtyyn rikokseen, ja tiedon luovuttaminen saattaa hänet siinä menettelyssä syytteen vaaraan. Pykälän 2 momentin mukaan ulosottomiehen oikeudesta luovuttaa tietoja hakijalle säädetään lain 91 §:ssä. Edellä säädetty koskee sanotun momentin mukaan tietoja siitä riippumatta, ovatko ne muutoin salassa pidettäviä.

10. Edellä mainitussa ulosottokaaren 3 luvun 52 §:ssä säädetään ulosottovelallisen velvollisuudesta ilmoittaa ulosottoasiassa totuudenmukaisesti ulosottomiehelle pykälän sisältämässä luettelossa mainittuja tietoja. Ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvat pykälän 6 kohdassa mainitut tiedot velallisen varallisuusasemaan vaikuttavista sopimuksista ja sitoumuksista sekä omaisuudesta, joka on hänen määräysvallassaan tai käytössään valtuutuksen tai muun vastaavan perusteen, järjestelyn tai sopimuksen nojalla ja 7 kohdassa mainitut tiedot velallisen vastikkeellisesti tai vastikkeetta luovuttamasta omaisuudesta, suorittamista maksuista ja tekemistä oikeustoimista, jos tiedot ovat tarpeen sen selvittämiseksi, voidaanko omaisuutta peräyttää ulosottoon takaisinsaantikantein, samoin kuin menettelystä, järjestelystä tai muusta toimenpiteestä, joka on vaikutukseltaan tällaiseen oikeustoimeen rinnastettava, sekä 8 kohdassa mainitut muut vastaavat tiedot, jotka koskevat velallisen taloudellista asemaa ja toimintaa.

11. Ulosottokaaren 3 luvun 91 §:n mukaan ulosottomies saa antaa hakijalle muun muassa 73 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuja tietoja. Hakija ei saa käyttää näitä tietoja oikeudenkäymiskaaren todistamista koskevien rajoitusten kiertämiseksi eikä velallisen syytteeseen saattamiseksi. Ulosottomiehen tulee muistuttaa hakijaa mainituista rajoituksista.

12. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentin mukaan todistaja saa kieltäytyä kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi tehdä sitä saattamatta syytteen vaaraan itseään tai toista, joka on häneen sellaisessa suhteessa, kuin 20 §:ssä on sanottu. Mainitun 20 §:n mukaan vastoin tahtoaan todistamaan ei voida vaatia muun muassa sitä, joka on avioliitossa asianosaisen kanssa.

13. Ulosottokaaren 3 luvun 63 §:n mukaan velallisen kieltäytyessä antamasta tietoja ulosottoselvityksessä ulosottomies saa velvoittaa hänet siihen sakon uhalla. Luvun 79 §:n mukaan tuomioistuin tutkii uhkasakon asettamispäätöksen oikeellisuuden, ja uhkasakko tuomitaan maksettavaksi, jos velvoitetta ei ole täytetty tai sitä on rikottu ilman pätevää syytä.

Ulosottoasiassa noudatettavaa vaitiolovelvollisuutta koskeva sääntely muualla laissa

14. Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 24 §:n 1 momentin 23 kohdan mukaan ulosottoselvitys on salassa pidettävä viranomaisen asiakirja, jollei erikseen toisin säädetä. Lain 22 §:n mukaan viranomaisen asiakirja on pidettävä salassa muun muassa, jos se on tuossa laissa säädetty salassa pidettäväksi. Lain 23 §:n 1 momentin mukaan viranomaisen palveluksessa oleva ei saa paljastaa asiakirjan salassa pidettävää sisältöä tai tietoa, joka asiakirjaan merkittynä olisi salassa pidettävä, eikä muutakaan viranomaisessa toimiessaan tietoonsa saamaa seikkaa, josta lailla on säädetty vaitiolovelvollisuus. Pykälän 2 momentin mukaan mitä 1 momentissa säädetään, koskee myös sitä, joka on saanut salassa pidettäviä tietoja lain tai lain perusteella annetun luvan nojalla, jollei laista tai sen perusteella annetusta luvasta muuta johdu. Edelleen pykälän 3 momentin mukaan edellä 1 tai 2 momentissa tarkoitettu henkilö ei saa käyttää salassa pidettäviä tietoja omaksi taikka toisen hyödyksi tai toisen vahingoksi. Asianosainen, hänen edustajansa tai avustajansa saa kuitenkin käyttää muita kuin asianosaista itseään koskevia tietoja, kun kysymys on sen oikeuden, edun tai velvollisuuden hoitamista koskevasta asiasta, johon asianosaisen tiedonsaantioikeus on perustunut.

15. Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 35 §:n 1 momentin mukaan rangaistus lain 22 §:ssä säädetyn asiakirjan salassa pitämistä koskevan velvollisuuden sekä 23 §:ssä säädetyn vaitiolovelvollisuuden ja hyväksikäyttökiellon rikkomisesta tuomitaan rikoslain 40 luvun 5 §:n mukaan, jollei teko ole rangaistava rikoslain 38 luvun 1 tai 2 §:n mukaan tai jollei siitä muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta.

Itsekriminointisuoja

16. Itsekriminointisuoja kuuluu rikosoikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta koskeviin keskeisiin takeisiin. Se on johdettavissa Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevasta 6 artiklasta ja sitä koskevasta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä, kuten esimerkiksi ratkaisuista John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996 (kohta 45), Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta 17.12.1996 (kohta 68) sekä Heaney ja McGuinness v. Irlanti 21.12.2000 (kohta 40). Tämän lisäksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kohdan g alakohdan mukaan jokaisella on tutkittaessa rikossyytettä häntä vastaan oikeus olla tulematta pakotetuksi todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyytensä. Periaatteen katsotaan sisältyvän myös oikeusturvaa koskevaan perustuslain 21 §:n säännökseen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä

17. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan itsekriminointisuoja merkitsee sitä, ettei rikoksesta epäiltyä tai syytteessä olevaa saa pakottaa tai painostaa omalla toiminnallaan myötävaikuttamaan syyllisyytensä selvittämiseen. Itsekriminointisuojan tarkoituksena on suojata syytettyä viranomaisten epäasiallista pakottamista vastaan. Oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen edellyttää, että syyttäjän tulee pyrkiä näyttämään syyte toteen turvautumatta todisteisiin, jotka on saatu pakolla tai painostuksella syytetyn tahdosta välittämättä. Oikeus liittyy siten läheisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuun syyttömyysolettamaan, mutta ensisijaisesti se kuitenkin suojaa syytetyn tahtoa pysyä vaiti, näin esimerkiksi mainitussa ratkaisussa Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta (kohdat 68 ja 69) ja asiassa Jalloh v. Saksa 11.7.2006 (kohdat 100 ja 102).

18. Itsekriminointisuojaa koskeva periaate liittyy nimenomaan rikoksesta epäillyn oikeussuojaan. Periaate voi tulla sovellettavaksi esitutkinnan ja rikosoikeudenkäynnin ohella muissakin yhteyksissä, kuten erilaisissa hallinnollisissa kuulemisissa sekä konkurssi- ja ulosottomenettelyssä, jos asianomaista henkilöä vastaan on samanaikaisesti vireillä rikossyyte Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan tarkoittamassa itsenäisessä merkityksessä. Tämä on ilmaistu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneessa oikeuskäytännössä, esimerkiksi mainitussa ratkaisussa Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta (kohta 67) sekä ratkaisuissa J.B. v. Sveitsi 3.5.2001 (kohdat 47 ja 48), Kansal v. Yhdistynyt kuningaskunta 27.4.2004 (kohta 29) ja Marttinen v. Suomi 21.4.2009 (kohta 63).

19. Viimeksi mainitussa asiassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut Suomen rikkoneen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohtaa ulosottoselvitystä koskevassa asiassa. Kysymys oli siitä, että henkilöä, jonka epäiltiin salanneen omaisuuttaan ulosotto- ja konkurssimenettelyssä, vaadittiin uudessa ulosottoselvityksessä ilmoittamaan omaisuutensa sakon uhalla. Ihmisoikeustuomioistuin totesi asiassa olevan riidatonta, että velallista vastaan vireillä ollut esitutkinta ja ulosottoselvitys olivat koskeneet samoja seikkoja. Velallinen ei ollut voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että häntä voitaisiin syyttää velallisen petoksesta, jos häneltä vaaditusta selvityksestä olisi ilmennyt hänellä olevan varoja, joita hän ei ollut ilmoittanut aiemmissa ulosottoselvityksissä ja konkurssissa (kohta 71). Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että täytäntöönpanon tehokkuuden vaatimus ei voi oikeuttaa säännöstä, joka tekee merkityksettömäksi ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan hakijalle turvaaman vaitiolo-oikeuden sekä itsekriminointisuojan keskeisen ydinsisällön (kohta 75).

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä

20. Korkein oikeus on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asiassa Marttinen v. Suomi antaman ratkaisun jälkeen antanut useita itsekriminointisuojaa koskevia ennakkopäätöksiä. Korkein oikeus on esimerkiksi ratkaisuissaan KKO 2009:80 (kohta 17) ja 2010:49 (kohdat 14 ja 15) todennut, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklasta johtuva itsekriminointisuoja oikeuttaa konkurssi- ja ulosottovelallisen kieltäytymään antamasta häneltä vaadittuja tietoja, jos hän ei voi sulkea pois mahdollisuutta, että tietoja käytetään myöhemmässä rikosprosessissa hänen vahingokseen. Korkein oikeus on katsonut, että oikeutta pysyä vaiti on arvioitava syytetyn näkökulmasta ja niiden tietojen perusteella, joita hänellä on silloin, kun häneltä pakon tai rangaistuksen uhalla vaaditaan tietoja. Syytetyllä ei ole velvollisuutta antaa sellaisia tietoja, joiden hän on perustellusti voinut arvioida vaarantavan tai heikentävän omia puolustautumismahdollisuuksiaan. Samasta lähtökohdasta on arvioitava myös sitä, miten läheisesti tiedot liittyvät siihen rikokseen, josta häntä samaan aikaan epäillään. Vastaaviin ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisiin perusteisiin on viitattu myös Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 2011:46 (kohdat 8 - 10), 2012:5 (kohdat 12 ja 13) ja 2012:16 (kohdat 39 ja 40).

21. Ratkaisussa KKO 2012:45 on puolestaan ollut kyse esitutkinnassa rikoksesta epäillyltä saatujen lausuntojen hyväksikäytön oikeutuksesta tilanteessa, jossa kyseisen henkilön oikeutta avustajaan oli loukattu. Ratkaisussa on käsitelty todisteiden sallittavuutta ja itsekriminoinnin suojaa koskevaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintunutta oikeuskäytäntöä (kohdat 40 - 43). Siitä ilmenee, että itsekriminointisuojan tarkoituksena on turvata epäillyn oikeutta valita, pysyykö hän vaiti vai antaako hän lausumia poliisin kuulusteluissa. Jos rikostuomiossa on nojauduttu näyttöön, jota hankittaessa on loukattu epäillyn itsekriminointisuojaa, tämä seikka voi perustaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan loukkauksen. Korkein oikeus on ratkaisussaan todennut, että ihmisoikeustuomioistuin on arvioinut avustajan puuttumisesta johtuvaa loukkausta samaan tapaan kuin muita itsekriminointisuojan loukkauksia (kohta 42). Johtopäätöksenään Korkein oikeus on katsonut, että epäillyn oikeuksien loukkaaminen voidaan kyseisessä tilanteessa välttää vain, jos hänen syyllisyyttään tukevia lausumia ei hyödynnetä oikeudenkäynnissä. Korkein oikeus totesikin, ettei epäillyn esitutkinnassa antamia lausumia saanut käyttää hänen syyllisyyttään tukevana näyttönä asiassa (kohdat 44 - 47).

Korkeimman oikeuden arviointi

22. A on ulosottoselvityksessä ilmoittanut, että hänellä on oikeus olla vaiti sellaisista seikoista, joiden perusteella hän tai hänen puolisonsa saattaisivat joutua syytteen vaaraan. A on tässä yhteydessä viitannut niihin tietoihin, jotka liittyvät vuonna 2010 tehtyyn A:ta itseään koskevaan syyttämättäjättämispäätökseen ja sitä edeltäneessä esitutkinnassa esille tulleisiin yhteisöihin. A:ta ja hänen ilmoituksensa mukaan myös hänen puolisoaan vastaan on vireillä rikoskanne, jossa A:lle vaaditaan rangaistusta muun muassa siitä, että hän on aikaisemmassa vuonna 2003 tehdyssä ulosottoselvityksessä salannut omaisuuttaan ja hänen puolisolleen avunannosta tähän rikokseen.

23. Kohdassa 7 todetuin tavoin asiassa ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot, jotka A on velvoitettu 20 000 euron sakon uhalla ulosottoselvityksessä antamaan, ovat koskeneet vireillä olevaa rikosasiaa ja että ne saattavat olla siinä merkityksellisiä. Kysymyksessä on myös sellainen pakkokeino, jolla on merkitystä A:n itsekriminointisuojan kannalta, jos ulosottoselvityksessä vaadittujen tietojen käyttämistä rikosprosessissa ei voida sulkea pois.

24. Ulosottokaaren 3 luvun 57 §:n mukaan ulosottomiehen tulee toimittaa ulosottoselvitys, jollei velkojan saatava kerry täyteen määrään eikä velallisen taloudellista tilannetta ole muulla tavoin luotettavasti selvitetty. Velallisella on sanotun luvun 52 §:ään perustuva tiedoksiantovelvollisuus täytäntöönpanossa tarpeellisten tietojen totuudenmukaiseen ilmoittamiseen ulosottomiehelle.

25. Ulosottoselvityksen tarkoituksena on kerätä tietoja velkojen täytäntöönpanon toteuttamiseksi ja sillä turvataan viime kädessä ulosottovelkojien omaisuuden suojaa. Ulosottoselvitys ei välittömästi liity esitutkintaan taikka rikosoikeudenkäyntiin eikä menettelyssä ole tarkoitus kerätä tietoja niitä varten. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään katsonut, että kaikenlainen pakottaminen ei merkitse oikeudetonta puuttumista itsekriminointisuojaan eikä itsekriminointisuoja sellaisenaan ole esteenä tietojen keräämiseen oikeudenkäynnin ulkopuolella henkilöä vastaan (esimerkiksi ratkaisut Marttinen v. Suomi kohta 69 ja Weh v. Itävalta 8.4.2004 kohta 44).

26. Tietojen kerääminen oikeudenkäynnin ulkopuolella ja rikosprosessi voivat kuitenkin liittyä niin läheisesti toisiinsa, ettei niitä voi tässä suhteessa pitää erillisinä. Esimerkiksi ratkaisussaan Chambaz v. Sveitsi 5.4.2012 (kohta 48) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin arvioi verotusmenettelyn liittyvän niin läheisesti esitutkintaan, että kokonaisuutena arvioiden ihmisoikeussopimuksen 6 artikla soveltui kumpaiseenkin menettelyyn.

27. Tässä tapauksessa oikeudenkäynti ja ulosottomenettely ovat vireillä samanaikaisesti ja oikeudenkäynnissä A:lle ja hänen puolisolleen vaaditaan rangaistusta koskien heidän menettelyään aikaisemmassa ulosottoselvityksessä. Kysymys onkin ulosottoselvityksen ja rikosoikeudenkäyntien välisen yhteyden osalta siitä, voiko A sulkea pois sen mahdollisuuden, että häneltä pakolla ulosottotarkoituksiin vaadittavia tietoja käytetään rikosoikeudenkäynneissä näyttönä häntä ja hänen puolisoaan vastaan. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan tällöin on otettava huomioon se, millaisia prosessuaalisia takeita menettelyyn liittyy. Sanotusta oikeuskäytännöstä on pääteltävissä, että tällaisten takeiden tulee olla riittävän tehokkaita estämään itsekriminointisuojan ydinsisällön heikentämisen (Heaney ja McGuinness v. Irlanti 21.12.2000 kohta 51).

28. Käsillä oleva asia on tosiseikkojensa puolesta samantyyppinen kuin edellä kohdissa 18 ja 19 mainittu asia Marttinen v. Suomi. Sanotussa asiassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi, että ulosottomies oli ollut sidottu vaitiolovelvollisuuteen. Sen sijaan asiassa ei ollut selvää, että täytäntöönpanoa hakeneita velkojia olisi estetty käyttämästä tietoonsa saamaansa aineistoa rikosoikeudenkäynnissä. Asiassa ei ollut esitetty sellaista suomalaista oikeuskäytäntöä, joka olisi auktoritatiivisesti estänyt ulosottovelallisen itsestään ulosottoselvityksessä antamien tietojen hyväksikäytön todisteena häntä vastaan myöhemmässä prosessissa (kohta 72). Ihmisoikeustuomioistuin viittasi myöhemmin tehtyyn ulosottolain muutokseen, jolla kiellettiin itsekriminoivan tiedon käyttö todistajanlausuntoa koskevien säännösten kiertämiseen tai kanteen nostamiseen velallista vastaan rikoksesta, ja totesi säännösmuutoksen tulleen siinä asiassa liian myöhään (kohta 75). Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa sanottu muutettu säännöstö tulee sovellettavaksi.

29. Ulosottokaaren 3 luvun 73 ja 91 §:n palomuurisäännösten tarkoituksena on turvata tietojen saaminen ulosottomenettelyssä velkojen täytäntöönpanon toteuttamiseksi silloinkin, kun kysymys on tilanteesta, jossa velallinen voi vedota itsekriminointisuojaan. Toisaalta säännösten tarkoituksena on turvata se, ettei velallisen ulosottoselvityksessä ilmaisemia tietoja käytetä rikosoikeudenkäynnissä itsekriminointisuojan vastaisesti (HE 83/2006 vp s. 46 ja 47 ja HE 216/2001 vp s. 169 - 171 ja 180 ja 181 sekä LaVM 34/2002 vp s. 15 ja 17).

30. Ulosottoselvitys on viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain mukaan salassa pidettävä asiakirja ja ulosottomies on sanotun lain perusteella sen sisällöstä vaitiolovelvollinen. A:lta ulosottoselvityksessä vaaditut tiedot ovat sellaisia, ettei ulosottomies saa ulosottokaaren 3 luvun 73 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan luovuttaa niitä siltä osin kuin A on saattanut syyllistyä muuhun kuin ulosottomenettelyssä tehtyyn rikokseen.

31. A on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentin mukaan oikeutettu kieltäytymään todistajana kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi tehdä sitä saattamatta puolisoaan syytteen vaaraan. Ulosottomies ei saa ulosottokaaren 3 luvun 73 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan luovuttaa A:n ilmaisemaa sellaista tietoa, joka voisi saattaa A:n puolison syytteen vaaraan.

32. A:ta syytetään hänen ilmoituksensa mukaan myös ulosottomenettelyssä tehdystä rikoksesta sen perusteella, ettei hän olisi aikaisemmassa ulosottoselvityksessä ilmoittanut kaikkea omaisuuttaan. Ulosottokaaren voimaantulossäännöksen 1 ja 2 momentin mukaan lain 3 luvun palomuurisäännöksiä sovelletaan kuitenkin myös lain voimaan tullessa vireillä olleisiin asioihin ja siten myös ennen 1.3.2004 toimitettuihin ulosottoselvityksiin. Näissä ulosottoselvityksissä mahdollisesti saatujen tietojen käyttämisen rikosoikeudenkäynnissä A:ta tai tämän puolisoa vastaan estää myös ratkaisussa KKO 2012:45 annettu hyödyntämiskieltoa koskeva oikeusohje.

33. A:n velkojat voivat saada ulosottokaaren 3 luvun 91 §:n nojalla tiedon niistä seikoista, joista A on sakon uhalla velvoitettu ulosottoselvityksessä antamaan tieto. Sanotun säännöksen mukaan he eivät voi kuitenkaan käyttää niitä hyväksi A:ta tai hänen puolisoaan vastaan ajettavissa rikoskanteissa. Myös viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain 23 §:n säännökset velvoittavat velkojia pitämään tiedot salassa ja kieltävät niiden hyväksikäytön. Kiellon rikkomisesta on viimeksi mainitussa laissa säädetty rangaistus.

34. Voimassa olevaan oikeudenkäymiskaareen ei sisälly itsekriminointisuojan vastaisesti hankittujen todisteiden hyödyntämiskieltoa. Ennakkopäätöksen KKO 2012:45 kohdassa 41 kuitenkin todetaan, että jos rikostuomiossa on nojauduttu näyttöön, jota hankittaessa on loukattu epäillyn itsekriminointisuojaa, tämä seikka voi perustaa ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan loukkauksen. Ratkaisussa on katsottu, ettei itsekriminointisuojaa loukaten hankittuja vastaajan lausumia saanut käyttää näyttönä tätä vastaan (kohta 47). Näin ollen oikeuskäytännön mukaan tällaisten tietojen käyttö tosiasiallisesti estyy ihmisoikeussopimuksen sanotun artiklan ja Suomen perustuslain 21 §:n nojalla.

35. Korkein oikeus toteaa, että A:n velkojat eivät voi hyödyntää A:n ulosottoselvityksessä antamia tietoja näyttönä A:ta vastaan ajamassaan rikoskanteessa. Tietoja ei voida käyttää näyttönä myöskään A:n puolisoa vastaan ajettavassa kanteessa. Ulosottoselvityksellä ja A:ta ja hänen puolisoaan vastaan vireillä olevilla oikeudenkäynneillä ei myöskään ole sellaista keskinäistä yhteyttä, jonka vuoksi esimerkiksi kohdassa 26 mainitussa ratkaisussa Chambaz v. Sveitsi tietojen vaatimisella katsottiin ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa rikotun.

36. Korkein oikeus katsoo, että mainitut palomuurisäännökset ja niitä täydentävät säännökset ja käytännöt muodostavat riittävän tehokkaan takeen sille, ettei A:n velvoittaminen antamaan ulosottoselvityksessä häneltä vaadittuja tietoja heikennä itsekriminointisuojan ydinsisältöä hänen osaltaan. Näin ollen A:lla ei ole tietoja antaessaan perustellusti aihetta pelätä, että tietoja voitaisiin käyttää hänen tai hänen puolisonsa syytteeseen saattamiseksi taikka näyttönä oikeudenkäynnissä heitä vastaan.

Ne bis in idem

37. A on lisäksi katsonut, että ulosottoselvityksessä loukattaisiin ne bis in idem -kieltoa. A toteaa, että ulosottoselvityksessä sakon uhalla vaadittavat tiedot ovat samoja kuin mistä hänen osaltaan on jo kerran tehty syyttämättäjättämispäätös.

38. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti (niin sanottu ne bis in idem -kielto). Ne bis in idem -kielto tulee sovellettavaksi ainoastaan kahden rikosprosessiksi luonnehdittavan menettelyn kesken.

39. Ulosottoselvitys toimitetaan ulosottokaaren 3 luvun 57 §:ssä mainituin edellytyksin velallisen taloudellisen tilanteen selvittämiseksi. Uhkasakko voidaan asettaa tietojen antamisen tehosteeksi. Kysymys on sellaisesta velallisen taloudellisen tilanteen selvittämisestä, joka ei kohdassa 25 mainituin tavoin liity rikosoikeudelliseen arviointiin. A:ta koskeva aikaisempi syyttämättäjättämispäätös ei näin ollen estä ne bis in idem -kiellon perusteella uhkasakon asettamista.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pasi Aarnio, Soile Poutiainen, Tuula Pynnä ja Jarmo Littunen. Esittelijä Petteri Mikkola.